keskiviikko 23. elokuuta 2017

Uutta ja jännää

"Eka yö uudessa kämpässä, kello näyttää 1:14 mutta ei jotenkin väsytä. Tuotiin vikat kamat äidin kanssa illalla, silloin jännitti ja vitutti ja ehkä vähän itketti. Tää kaman määrä on ihan vitun kauhee, kun halusin elää puritaanina tyhjässä kämpässä ja sit jouduinkin viemään monta laatikollista paskaa vinttiin. Mut nyt olo on aika hyvä, neutraali. Ostin itelleni ilta- ja aamupalatarpeita: 12,40€ maksoi mun eka yö ja aamu, enkä tietenkään ottanut kuittia. Rahaa on!

Siwasta kävellessä tuli taas semmonen olo, et on jonkun suuren ja hienon muutoksen edessä, josta ei vielä tiedä mitään mutta joka paljastuessaan osoittaa, et tää kaikki oli sen arvoista. Erityisesti nyt on levollinen fiilis, kun kattelen katuvaloja ikkunasta. Mulla ei ole vielä verhoja, joten loistan ulos niinkun jossain näyteikkunassa. Ei tää ihan vielä tunnu kodilta, ja mun on vaikea kuvitella mun arki tänne. Mut enhän mä myöskään koskaan ole asunut yksin, aina vaan äidin kans."


Suuresta ja hienosta muutoksesta en tiedä, mutta varsin mukavaa on ollut. Ylläolevat pätkät ovat otteita mun päiväkirjasta, jonne kirjoitin mun ekasta yöstä omassa kodissa. Ja joo, nyt kämppä tuntuu jo kodilta, ei vaan huoneelta, johon mun kamat on säilötty. Nyt mulla on myös verhot, mutta niin ohuet, että loistan varmaankin ihan entiseen tapaan ulos. Silti yleinen olotila on jostain syystä todella vapautunut ja varauksettoman onnellinen, syistä joita en ihan osaa paikantaa.

Eilen kävin Urjalassa polkaisemassa käyntiin Vikellystä Urjalaan -hankkeen yhdessä Hessi-Tallin sekä UrHun väen kanssa. Meillä tulee starttaamaan kolme ryhmää, joista jokainen saatiin täyteen ja ylikin! Viidentuhannen asukkaan kunnassa! Hyvä vikellys, hyvä me! Seuraavalla viikolla vikellysryhmät starttaavat ja vikeltäjät sekä hevoset pääsevät tositoimiin.

Henkilön Hessi-talli, Urjala kuva.
Istruktor "Ismo" ja ympyröiden ABC.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Hölmö rakkaus

Elämäni kuvana: tärähtänyttä mutta jotakuinkin nousujohteista (tai sitten jäätävä mahaplätsi)

 Haudihou, on tilannekatsauksen paikka.

Ypäjän kisat: ohi. Meni ihan kelvollisesti nämäkin, vapaaohjelmaan olen varsin tyytyväinen ja perikset taas hutiloin tapani mukaan. Pisteet jäivät hieman Kangasalan kisoista. Edelleenkin tosi hassua tehdä vain yksi suoritus per päivä! Aikaa vaan on ja on ja yhtäkkiä ei olekaan.

Kotiosoitteeni: muuttuu. Kääk! Tästä olen tosi innoissani! Muutan pitkäaikaisen ystäväni kanssa tosi ihanaan kaksioon. Mun huoneessa on kulmaerkkeri ja parkettilattiat! Keittiössä on astianpesukone! Ja mikä parasta, mun etäisyydet treenipaikkoihin ei muuttuneet kuin parillasadalla metrillä. Jännittävää on se, miten tulevaisuudessa pääsen Tavelaan, kun äidin Toyota ei olekaan enää käytettävissä.

Aistikas runkopatja toimii vielä hetken mun sisustuksena.

Vapaa-aika: ehtynyt. Tulee olemaan melkoinen duuni koittaa tasapainottaa työ, vikellys ja muutto, mutta eiköhän tämäkin vedetä tottakai se onnistuu -vikellysasenteella (äärimmäisen hyödyllinen asenne silloin, kun pitäisi juoksuttaa, valmentaa, puntata, verkata ja syödä samaan aikaan: kyllä muuten onnistuu).

CVI-kisat: lähestyvät. Hikoiluttaa edelleen. Huh huh.

Vammat: menossa mukana. Oikea polvi (vanha tuttavamme vuodesta 2015) on pitänyt hiljaiseloa ja herännyt vain hyvin satunnaisesti muistuttelemaan itsestään. Toisin sanoen: polvi on ollut nyt jo puolisen vuotta lähes terve! Kyynärpää sen sijaan on taas ottanut vähän takapakkia, ja se on treenien jälkeen usein tosi jäykkä eikä suoristu. Kovaa kipua ei onneksi ole, ja nyt taas näyttää menevän valoisampaan suuntaan. Toivon ja luotan, että PM-kisoissa se on käyttökelpoinen, eikä siitä tarvitse silloin murehtia.

Postauksen otsikko: SMG:n biisin nimikaima. Jotenkin tänään oli ihan tällainen olo:

Muistatko miltä tuntuu
juopua kesäyönä
hölmöstä rakkaudesta
kastella jalat heinikossa
tanssittaa tyttöä laiturilla
siellä missä kaislat kumartaa
 
Kun on tää laji yksi iso hölmö rakkaus. Kaiken olen senkin eteen uhrannut, ja pitkään tuntui että en tule saamaan mitään takaisin. Että tää laji on vaan yksi iso musta-aukko, joka ottaa kaiken minkä saa. Viimeaikoina ilo on pikkuhiljaa palannut ja muistan taas, miksi alunperin tähän ihastuinkaan. Että miksi mä olen uhrannut jo yhden jalan ja yhden käden ja yhden hampaan ja silti haluan takaisin. Ja että jos lopettaisin, kuinka paljon kaipaisin ihan vaan hevosen rinnalla juoksemista.

Meidän vaatimaton keittiönpöytä ja alassuin oleva hillopurkki -valaisin

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Kesä ja kisat

Postauksen kuvat on ottanut Hannamari Heikkinen, vesileimalla merkityt ovat Kamilla Kutvosen.

Kahdet kotikisat takana, eikä jäänyt kuin (suurimmaksi osaksi) positiivisia juttuja mieleen!


Kangasalan kisat olivat mulle kauden ekat - ja yllätyksekseni tein siellä vapaaohjelmasuorituksen, jota pystyn edelleen katsomaan videolta kuolematta häpeään (no siis tiedätte varmaan tunteen, kun näet videolta hyvin menneen suorituksen ja ainoa ajatus on vain että mitä sä oikein teeeeet???).

Niihamassa suoritus oli aikalailla huolimattomampi, mutta ei sisältänyt isoja virheitä tai putoamisia. Vähän myöhässä selkään, ja loppuohjelma olikin hosumista. Perikset menivät tosi epätasaisesti: perusistunta tuntui tosi hyvältä, polvivaaka pahalta, seisonta lahosi totaalisesti, heitoissa tuntui taas kivalta ja puolimyllykin oli ihan mukiinmenevä. Suoritukset kuitenkin riittivät sinivalkoiseen ruusukkeeseen ja 6,1 pisteisiin.



Omien suoritusten välissä kävin pyörähtämässä Blondi & companyn kanssa kehässä kävelemässä. Tehtiin siis Blondin neitsytmatka kisakehään ja voi pojat, kun olen tyytyväinen! Rakas Maija Mehiläiseni paineli epäröimättä ympyrälle ja leiskautti ravitkin juoksuissa. Vähän on vielä sivareiden kanssa opettelemista, sillä askel oli paikoin melko lyhyt ja töpö. Tytöt tekivät omat hyvät suorituksensa sijoittuen molemmat, ja Blondikin sai hevospisteikseen yli 6!

Seuraavana vuorossa on hevosten kesäloma, eli mun lihasrääkkikuukausi. Tarkoituksena olisi keräillä kadonnutta lihaskuntoa CVI Finlandia varten, jossa toivonmukaan starttaan ensimmäiset kv-kisani. Ehkä pikkaisen jännittää jo nyt!



lauantai 27. toukokuuta 2017

Kuntokuurille, mars

Minäkö?

En ihan vielä. Blondi saakoon viitoittaa minulle tien, seuraan sitten Keltaisen jalan kavionjäljissä.
Muistatteko kun hehkutin Blondia viime kesänä? Sanotaanko, että puolen vuoden yhteistyökatkos on tehnyt tehtävänsä. Viime kerta ei ollut katastrofi, mutta rakkautemme on niin sanotusti rakoillut. (Tykkään silti edelleen ihan yhtä paljon tuosta pörheltäjästä kuin ennenkin!)

Olen edelläkävijä.

Tulevaisuutta ajatellen haluan löytää Blondin kanssa yhteisen sävelen. Nykyinen vetäminen, liinaan nojaaminen ja yleinen raskaus ei oikein istu mun feng shuihin, joten kokosin meille nykyhetki- ja tavoitetaulukon. Mitään tarkkaa aikarajaa en tahtonut asettaa, sillä Blondin ensisijainen työ on kuitenkin ratsastuskouluhevosena, enkä itse ole mikään juoksutusguru tai edes erityisen kokenut.

Lähtötilanteen kartoituksen jälkeen päädyin listaamaan haluamani ominaisuudet tärkeysjärjestyksessä, jonka jäkeen pohdiskelin keinoja päästä tavoitteisiin edes tämän ihmiselämän aikana. Listan otsikkona ei valitettavasti ole "Helppo Ö:stä Pyhään Yrjöön puolessa vuodessa" tai edes "Läskileiri", vaan kyseessä on täysin fiilispohjalta koottu väkerrys, jonka avulla toivonmukaan ei mennä pers takapuoli edellä puuhun.

1) Eteenpyrkimys (+ tahti)
  2) Tuntuma, ja sen keveys, antaa työkaluja parempaan säätelyyn
    3) Pyöreys, mahasta löytyy jo, mutta soisin löytyvän myös laukasta
      4) Hienosäätö, ripeät, hyvät siirtymiset, mahdollisuus vaikuttaa yksityiskohtiin

Kohta kolme on hieman hasardi, myönnän. Mietin pitkään, mikä olisi paras kuvaus, kun kokoaminen kuulosti täysin utopistiselta ja muut vaihtoehdot vähän turhan epämääräisiltä... Olen varsin tyytyväinen jo listan kahteen ensimmäiseen osaan, ja uskon niiden olevan nopeasti saavutettavissa – niinkuin viime kesänä.

#goals

Toinen lista, jonka kirjoitin ylös on vikeltäjiä varten. Tosielämän fakta on kuitenkin se, ettei hevonen voi säilyttää eteenpyrkimystä, mikäli selässä heiluu parhaimmillaan kolmekin vikeltäjää, joilla jousto ja pehmeys on vielä hakusessa. Vikeltäjien lista on hieman pidempi, jotta Blondillakin olisi mahdollisuus onnistua ja säilyä yritteliäänä, eikä leipiintyä koko touhuun. Ei välttämättä tärkeysjärjestyksessä:

1) Jousto/myötääminen, näiden puuttuminen tappaa välittömästi Blondin/minkä tahansa hevosen liikkeen
 2) Pehmeys, sanomattakin selvää, erityisesti ollaksemme reiluja hevoselle
  3) Tasapaino(/ttaminen), koska vikeltäjän on tavattava hevonen puolimatkassa, vastuu ei ole vain hevosella
   4) Voima, ilman voimaa ei ole rehellistä pehmeyttä
    5) Notkeus/elastisuus, ilman notkeutta ei ole rehellistä myötäämistä

Tämän listan tulostin itselleni muistutukseksi, ja voisin sen vaikka tatuoida otsaani. Erityisesti kohta neljä pistää nöyräksi ja muistuttaa, että sitä voimaa pitäisi olla kymmenen kertaa nykyistä enemmän. Blondi on tässä meille kaikille operusmestari ja elävä muistutus, keiden ehdoilla tätä hommaa tehdään. Hevosen näkökulmasta yksikään kohdista ei ole suositus, vaan edellytys. Ne me olemme hevosille velkaa.

All in all, olen koko hommasta hirvittävän innoissani, vaikka persiiseen hiipiikin pelko, että tuleeko tästä mitään. Minä kun en ole superjuoksuttaja eikä Blondikaan mikään varsinainen Valegro II. Mutta kaikkeni yritän ja jos ei muuta, niin päästäänpähän ainakin kovaa ravia!


You gotta work bitch t. Blondi

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kotikisoissa

Postauksen kuvat on ottanut Hannamari Heikkinen.

Hengissä ollaan! Kangasalan kisat sujahtivat ohitse, seuraavana vuorossa olisi sitten Niihama. Näillä näkymin kisaan B-sennuissa nekin kisat, sillä käsi ei vielä kestä sitä yhtä ainoaa (1kpl) teknisen liikettä, jonka osaan. Mutta ei auta itku markkinoilla - mennään sillä mitä on (kuulostaa muutenkin jokaikisen vikeltäjän motolta).

Meidän uusin vikellystulokas, Lucca. Hän on sen verran lahjakas tapaus, että
kahdeksannella vikellyskerrallaan johdatti Saagan B-luokan voittoon.
Juoksuttajaamme lainaten: "ne on lahjattomat, jotka treenaa".
Ainiin, ja hän on muuten tamma.

Kangasalla toteutin tätä menemisen mantraa sen verran, että sain varsin kelvolliset pisteet ja olinpa vielä tyytyväinenkin kur-suoritukseen. Perikset menivät laiskahkosti, mutta suhteutettuna lähtötilanteeseen (sairaslomaan, vähäiseen treenaukseen ja heikohkoon käteen) sujuivat nekin ihan kelvollisesti. Tällä suorituksella hoitelin myös kirkkaasti kvaalit CVI Finlandiin, eli toivonmukaan pyörähdän sielläkin!

Nyt odottelen ikävässä välitilassa, että koska pääsen treenaamaan kunnolla. Koitan lukea vielä viimeiset puristukset pääsykokeeseen, suorittaa autokoulun viimeisen vaiheen sekä saada töitä. Lisäprojektina minulla on meidän vanhan sisätreenin elvyttäminen, joten olenpa sukkuloinut myös sähköpostin välityksellä TRS:n sekä Tampereen liikuntapalveluiden välillä. Muuttujia on vielä, mutta jospa me viimeistään syksyllä voitaisiin jo treenata oheisia yhdessä!

Myös Kaapo suoritui erinomaisesti, saaden yli 8,0 hevospisteet!

Tämän illan treeneissäkin oli jotenkin poikkeuksellisen hyvä fiilis. Nyt ehdin lämmittelemään paikat hyvin, vaikka maneesiin saapuessa oli todella ponneton jo vaisu fiilis. Vauhditon pituushyppy sujuu nyt niin, että matkaa taittuu n. 2,30m. Kokeilin myös käsilläseisontaa pukilla, eikä se tuntunut hassummalta käden puolesta.

Hevosella sain viimeinkin tehtyä ensimmäisen kunnollisen seisonnan saikun jälkeen. Taisin hihkua jo itse seisonnassa että "ompa helppoa!". Tästä rohkaistuneena kävelin takaperinseisonnasta hevosen selästä alas, joka on pitkään ollut tosi pelottavaa.

Kaikinpuolin jees päivä!




keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Uusi alku


Moi taas, long time no ABC. Mitä uutta? Aloitin treenamisen lähes 5 kuukauden tauon jälkeen uudelleen. Ehdin myös täyttää vuosia, eli olen tuore kaksikymppinen. Yhä edelleen yhtä hukassa kuin aina ennekin, mutta vielä täältä noustaan.

Viime postauksessa esitin monta painavaa kysymystä itselleni ja tulevaisuudelleni, johon toivoin saavani lopulta vastauksen. Vielä en ole montaakaan viikkoa ehtinyt treenata, mutta kokonaiskuva on alkanut hahmottumaan. En voi vannoa, etteivätkö tuntemukseni aiheesta tulisi muuttumaan vielä useita kertoja, mutta tämän hetken fiilikset ovat selvänä mielessäni. Mutta nyt, Venla noin kolmen kuukauden takaa, saat ansaitsemasi vastaukset.


Olen miettinyt paljon tulevaa ja sitä, miten treenit tulevat jatkumaan omalta osaltani. 
Vähän tahmeammin kuin yleensä, erityisesti kättä säästellen. Vaikeinta on totutella siihen, miltä käsi tuntuu. Tai siihen, miten saat käsilläseisonnan pidettynä suorana, kun käsi ei kuitenkaan enää tuosta koukusta suoristu.

Kuinka paljon onnettomuuden jälkeen pelottaa? 
Paljon. Pelkäät Kaapoa vähän ja Almaa niin että melkein itkettää. Ei puhettakaan, että hevosen selässä voisit kauheasti onnesta huokailla. Suurin osa ajasta menee pääkopan hallintaan, ja siihen, ettei pelko sumentaisi kaikkea aina näköä myöten. Silti yhä edelleen tulet syyttämään itseäsi siitä, ettet uskaltanut tehdä samoja juttuja kuin muut. Tai että joudut viheltämään pelin poikki kesken harjoituksen, sillä käsi ei yksinkertaisesti kestä enää yhtäkään laukka-askelta. Käden lisäksi pelkäät sitä, että valmentaja ja muut ihmiset pettyvät suorittamiseesi ja pitävät vammaa vain tekosyynä laiskottelulle. Tai että kukaan ei täysin ymmärrä, ettei käsi ole entisenlaisensa eikä tule koskaan olemaan. Sisimmässäsi pelkäät ajatella kyynärpäätä liikaa, sillä arpikudokseksi muuttuneet nivelsiteet pitävät sinua öisin hereillä. Pelkäät, että fyysisen kuntoutumisen jälkeen henkinen puoli onkin paljon vaikeampi ja repivämpi prosessi.

Onko pelko niin hallitseva, että se syö treeni-ilon? 
Kehut tuntuvat edelleen yhtä hyviltä kuin ennen, niitä tarvitsee vain paljon useammin kuin aiemmin. Tulet poistumaan treeneistä pääsääntöisesti kuitenkin tyytyväisenä, sillä tiedät, ettei tekemäsi työ ole turhaa. Tiedät myös, että osaltaan tämä on uusi alku ja mahdollisuus suhtautua pelkoon eri tavalla.

Kuinka paljon voin antaa onnettomuudenpelon vaikuttaa tapaani harrastaa? 
Vaikka kuinka paljon, mutta pakko ei ole. Sen sijaan suuntaat kaiken tarmosi siihen, ettei se söisi liian suurta osaa ajatuksistasi. Tässä asiassa teet hyvää työtä.

Olenko tyytyväinen mikäli päätän vain harrastella? 
Luultavasti et, mutta kukapa minä olen sanomaan. Kaikki on mahdollista ja joskus saattaakin koittaa aika, jolloin vain se tuntuu oikealta vaihtoehdolta. Nyt tuntuisi mahdottomalta tyytyä tähän ja jäädä tuleen makaamaan. Pohjimmiltasi tiedät, ettei harrastelun aika ole vielä.

Entä jos pelko on niin kova, etten pysty enää jatkamaan?
Lopettaminen ei ole ollut vaihtoehto mielessäsi enää pitkään aikaan.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Puolimatkassa


Moi taas. Kirjoitettavaa ei ole paljon. Ravaan lääkärin, fysioterapeutin ja kodin väliä, jotta kädestä tulisi taas käyttökelpoinen. Näen unia päivästä, jolloin käteni suoristuisi niinkuin yllä olevassa kuvassa.

Mm. seuraavia edistyaskelia on otettu:
- impromptu-juoksuttaminen ei enää sattunut (lisäksi Aaro kuunteli tosi kivasti ääniapuja, joten piiskaamista ei tarvinnut juurikaan harrastaa)
- fysioterapeutti antoi luvan kanniskella 1,5kg punttia (puntin nostaminen ja laskeminen tosin kiellettiin jyrkästi)
- käsi ei ole enää turvonnut, eikä turvotus enää vaihtele rajusti
- yllämainitun syyn vuoksi mun ei tarvitse enää kylmätä sitä kolmea kertaa päivässä
- motoriikka on parantunut huimasti, vaikka esineet tipahtelee edelleen säännöllisesti kätösestä
- keksin tavan ladata salilla smithiin 50 kiloa vain yhdellä kädellä (:D)
- ajaminenkin alkaa sujumaan vaikka vitosvaihteelle vaihtaminen tuntuu edelleen kädessä vähän ikävältä

Todennäköistä on, että helmikuussa saisin jo treenata ainakin melkein täysillä, tai vähintäänkin aloittaa voimaharjoittelun. Olen miettinyt paljon tulevaa ja sitä, miten treenit tulevat jatkumaan omalta osaltani. Kuinka paljon onnettomuuden jälkeen pelottaa? Onko pelko niin hallitseva, että se syö treeni-ilon? Kuinka paljon voin antaa onnettomuudenpelon vaikuttaa tapaani harrastaa? Olenko tyytyväinen mikäli päätän vain harrastella? Entä jos pelko on niin kova, etten pysty enää jatkamaan? On niin paljon kysymyksiä, joihin en saa vielä pitkään aikaan vastausta. Tiedän että entä jossittelu on turhaa, mutta iltaisin ajatusketjuja on vaikea pysäyttää. Tiedän myös, että muistot kyynärpään epäonnistuneesta reponoinnista kulkevat mukanani vuosikymmeniä. Se oli tilanne, jossa purin hampaani halki silkasta tuskasta.

Toisin kuin luulin, sain yhden vastauksen loputtomaan listaan kysymyksiäni viime sunnuntaina. Rakkaat treeniläiseni päästivät minut muutamaksi laukkakierrokseksi Aaron selkään. Kampesin kyytiin tuolilta ja sitten mentiin. Heti ensimmäisestä laukka-askeleesta lähtien tuntui kuin olisi kotiin tullut. En tehnyt muuta kuin istuin, käännyin myllynostoilla takaperin, nostin kädet ilmaan ja nautiskelin. Sitten olikin jo pakko hypätä alas etten olisi alkanut nyyhkimään kesken treenien. Sen jälkeen tiesinkin että pakko tuonne on päästä takaisin sitten joskus, maksoi mitä maksoi.

Marras- ja joulukuu, 2016

Nyt kun mulla on viimeinkin ollut aikaa, olen herättänyt vanhan harrastukseni henkiin. En maalaa enää oikeastaan lainkaan perinteisillä menetelmillä, vaan siirryin lopullisesti digitaaliseen maalaukseen. Olen maalannut pääasiassa kasvokuvia lämmittelytarkoituksessa, mutta uskaltautunut myös tekemään yhden maisemakuvan ja muutaman anatomiaharjoituksen. Tarkoituksena olisi opetella tämäkin taito uudestaan vuonna 2017.

Seuraavan kerran aktivoidun täällä blogin puolella varmaankin RUK:in kurssijuhlien jälkeen, jotka onkin jo hiipineet ihan kulman taakse.