torstai 15. maaliskuuta 2018

She is beauty, she is grace

Mä näytän hyvältä ja tiedän et sä tiedät sen t. Blondi

Hei vain, kaislikossa suhisee taas. Mitään kovin jännää kerrottavaa vikellyksestä tai kisakauden lähestymisestä ei ole, muuta kuin sitä samaa vanhaa: jänskättää, pelottaa ja kuumottelee. Sen sijaan päätinkin tulla kertomaan tämän tarinan sankarittaren, eli Pienen Keltaisen uroteioista.

Viime kesänä S/S Blondi teki neitsytpurjehduksensa kisakehään, ja selvisi sieltä kunnialla ulos. Tukka sykeröillä ja pipo päässä hän näytti tuomareille mistä kana pissii, ja ansaitsi tällä suorituksella itselleen yli numero kuutoisen hevospisteet. Myöhemmin syksyllä Keltainen kohtasi uuden haasteen selätettäväksi: hänestä leivottaisiin joukkuehevonen, sillä pikkujoulut lähestyivät uhkaavaa vauhtia ja meidän Höntsäjoukkue™ tarvitsi itselleen harjoitushevosen. Tavanomaiseen tapaansa tämäkin hoitui Blondilta ilman sen kummempaa hikoilua, ja näin joukkueemme sai muovattua kuudesta keltanokasta höntsäjoukkuevikellyksen ammattilaiset seitsemässä viikossa.

On siis sanomattakin selvää, että uusia haasteita kaivattiin. Tarjosin niitä itse Blondille tasasivarikuurin muodossa (= ulko- ja sisäsivari ovat yhtä kireitä, ei siis asetusta sisälle). Lukemattomien vastalaukannostojen jälkeen alkoi ulkolapa viimeinkin etsiytyä omalle paikalleen, ja ulos liiraminen loppui vähitellen. Tästä rohkaistuneena päätin, että nyt on aika kaikkien haasteiden äidille, laukkajoukkevikellykselle. The Final Frontier odotti horisontissa minua ja Keltaista. Arvaatteko miten kävi?

No jukopliut, hyvin kävi! Yllättyikö kukaan? Höntsäjoukkue + Pieni Keltainen palasivat maineeseen sekä kunniaan ja tekivät höntsäjoukkuevikellyksen historiaa. Uraauurtava vapaaohjelmamme käsitti kuusi pariliikettä, joiden vikeltäjävaihdot tehtiin luonnollisesti laukassa. Vaikeustaso ei vielä päätä huimannut, mutta nälän uskoisin kasvaneen yhdellä sun toisella. Harmillisesti Blondi on liian pieni kolminliikkeisiin (A-joukkuedebyytti täältä tullaan), mutta eiköhän näissäkin ole hetkeksi tarpeeksi pureksittavaa.

Ihana pienisuuri Blondi, joka pystyy mihin vaan!


Hyvään pyritään, mutta priimaa tuppaa tulemaan t. Blondi




torstai 25. tammikuuta 2018

Throwback

... eli kirjaimellisesti takaisinheitto.

Tänään treeneissä tulin pohtineeksi, että miksi heitot ei ikinä etene minnekään. Pitäisikö tehdä vaan silmittömällä raivolla ja runtata samalla hevonenkin haitariksi, vai onko oikea tyyli zen-tyylinen sisäinen valaistuminen ja chakrojen tasapaino? Mennäänkö sinne käsilläseisontaan tähtien asennosta riippuen?


Kesäkuussa ei näemmä auttaneet edes taikavarvut, vaan suunta oli lähinnä vaakatasossa ylöspäin. Käsi tuntui tuolloinkin vielä tosi oudolta, ihan kuin jonkun muun kädeltä.

Tuli syksy ja tuli talvi, kroppa pysyi kasassa ja käsi myös (paitsi että mursin nenäni treeneissä hevosen kaulaan). Jotakin spiritismiä tai muuta henkien hivelyä tuli varmaankin harrastettua tässä välissä, sillä heitot alkoivat näyttää tältä:


Ja nyt, tänään, etuperinheitto sujuu seuraavanlaisesti:


Eroa joulukuun versioon ei näy oikeastaan korkeudessa, mutta hetken tuijottelun jälkeen näkee, että keskivartalo on paremmassa kontrollissa ja jalat hitusen suorempina.

Edelleenkään en tiedä heittojen syvintä salaisuutta, mutta eräs hyvä tekniikka on nimeltään Heitä Niin Maan P*rkeleesti. Toinen erinomainen tekniikka heittobluesin helpottamiseen on vanhojen vidoiden katselu, sillä joskus kehitysaskeleet mitataan senttimetreissä. Askelten pituudella ei ole väliä, niin kauan kuin jatkaa kävelemistä. Tätä meidän juoksuttaja-valmentaja-elämänviisauden maisteri on mulle yrittänyt paukuttaa jo pari vuotta, mutta näemmä tämä(kin) polku täytyy itse kontata, jotta siihen oppii uskomaan...


sunnuntai 15. lokakuuta 2017

Hyvää vuosipäivää!


Kisakausi on viimein paketissa, eikä enempää olisi jaksanutkaan. Ehdin Instagramin puolella jo vähän mietiskelläkin kulunutta kautta, mutta toistetaan sama tännekin.

Vuoden 2016 lopussa toivoin, että tuleva vuosi olisi hitusen armeliaampi,  tai edes hitusen verran kiltimpi kuin edeltäjänsä. En oikein osaa ottaa kantaa, millainen se loppujen lopuksi oli (varsinkin, kun vuotta on vielä kaksi kuukautta jäljellä), mutta muutoksia se ainakin oli täynnä.



Suurin näistä muutoksista oli varmastikin omilleenmuutto ja kokopäivätyön aloittaminen. Vikellyspuolella muutokset liittyivät enemmänkin asenteisiin ja toimintatapoihin: kuinka suhtautua siihen, että yksi raajoista ei enää toimikaan samalla tavalla kuin toinen raajaparinsa, eikä luultavasti tule siitä muuksi muuttumaan? Miten asennoitua siihen, että sairaslomalta palatessa ei enää suoritakaan niinkuin ennen? Kuinka paljon itseään saa ruoskia puolikuntoisena? Mitä tarkoittaa "realistinen tavoite"? Entäpä mun ja lajini tulevaisuus: jatkuuko se?

Alkuun treenaamisen aloittaminen oli vaikeaa ja epämotivoivaa. Usein kuitenkin käy niin, että kun tarpeeksi jyystää tiettyjä juttuja ne tuppaavat helpottumaan ajan myötä. Kysymyksiä on edelleen yhtä paljon kuin ennenkin, mutta tarve vaatia vastauksia on hellittänyt. Näin kauden jälkeen on myös mukavaa unohtaa preesens ja keskittyä tulevaisuuteen, siihen, missä kaikki on vielä mahdollista.

Lähes mahdotonta oli kuitenkin uskoa, että kirjaimellisesti vasemmalla kädellä nopeasti kasattu kisaohjelma voisi poikia CVI-kisoista hopeisen mitalin ja kvaalirajan ylittävät pisteet. Olisinpa nähnyt tulevaisuuteen silloin helmi-maaliskuun vaihteessa, kun palasin treeneihin. Miten olisikaan lämmittänyt tieto, että pelko ja ahdistus ja kipu palkitaan kyllä, että sitkeesti likka vaan etiäppäin. Mutta ehkä se onkin kilpaurheilun juju - uskaltaa laittaa kaikkensa likoon tietämättä lopputuloksesta. Ehkä jopa ymmärtää, että vaivannäkö on itseisarvo, ja palanen metallia vain kirsikka kakun päällä.

(Ps. Mikä ihmeen vuosipäivä? No käden tietty! 15.10.2016 mun kyynär- ja olkavarsi ottivat pesäeron, mutta päättivät lopulta palata kitkaisesti yhteen. Silloin kirjoitin blogiini lentävän lauseen "every setback is a setup for a comeback," johon voinen nyt sanoa, että been there, done that.)

Väsyneet ja onnelliset.

keskiviikko 23. elokuuta 2017

Uutta ja jännää

"Eka yö uudessa kämpässä, kello näyttää 1:14 mutta ei jotenkin väsytä. Tuotiin vikat kamat äidin kanssa illalla, silloin jännitti ja vitutti ja ehkä vähän itketti. Tää kaman määrä on ihan vitun kauhee, kun halusin elää puritaanina tyhjässä kämpässä ja sit jouduinkin viemään monta laatikollista paskaa vinttiin. Mut nyt olo on aika hyvä, neutraali. Ostin itelleni ilta- ja aamupalatarpeita: 12,40€ maksoi mun eka yö ja aamu, enkä tietenkään ottanut kuittia. Rahaa on!

Siwasta kävellessä tuli taas semmonen olo, et on jonkun suuren ja hienon muutoksen edessä, josta ei vielä tiedä mitään mutta joka paljastuessaan osoittaa, et tää kaikki oli sen arvoista. Erityisesti nyt on levollinen fiilis, kun kattelen katuvaloja ikkunasta. Mulla ei ole vielä verhoja, joten loistan ulos niinkun jossain näyteikkunassa. Ei tää ihan vielä tunnu kodilta, ja mun on vaikea kuvitella mun arki tänne. Mut enhän mä myöskään koskaan ole asunut yksin, aina vaan äidin kans."


Suuresta ja hienosta muutoksesta en tiedä, mutta varsin mukavaa on ollut. Ylläolevat pätkät ovat otteita mun päiväkirjasta, jonne kirjoitin mun ekasta yöstä omassa kodissa. Ja joo, nyt kämppä tuntuu jo kodilta, ei vaan huoneelta, johon mun kamat on säilötty. Nyt mulla on myös verhot, mutta niin ohuet, että loistan varmaankin ihan entiseen tapaan ulos. Silti yleinen olotila on jostain syystä todella vapautunut ja varauksettoman onnellinen, syistä joita en ihan osaa paikantaa.

Eilen kävin Urjalassa polkaisemassa käyntiin Vikellystä Urjalaan -hankkeen yhdessä Hessi-Tallin sekä UrHun väen kanssa. Meillä tulee starttaamaan kolme ryhmää, joista jokainen saatiin täyteen ja ylikin! Viidentuhannen asukkaan kunnassa! Hyvä vikellys, hyvä me! Seuraavalla viikolla vikellysryhmät starttaavat ja vikeltäjät sekä hevoset pääsevät tositoimiin.

Henkilön Hessi-talli, Urjala kuva.
Istruktor "Ismo" ja ympyröiden ABC.

sunnuntai 23. heinäkuuta 2017

Hölmö rakkaus

Elämäni kuvana: tärähtänyttä mutta jotakuinkin nousujohteista (tai sitten jäätävä mahaplätsi)

 Haudihou, on tilannekatsauksen paikka.

Ypäjän kisat: ohi. Meni ihan kelvollisesti nämäkin, vapaaohjelmaan olen varsin tyytyväinen ja perikset taas hutiloin tapani mukaan. Pisteet jäivät hieman Kangasalan kisoista. Edelleenkin tosi hassua tehdä vain yksi suoritus per päivä! Aikaa vaan on ja on ja yhtäkkiä ei olekaan.

Kotiosoitteeni: muuttuu. Kääk! Tästä olen tosi innoissani! Muutan pitkäaikaisen ystäväni kanssa tosi ihanaan kaksioon. Mun huoneessa on kulmaerkkeri ja parkettilattiat! Keittiössä on astianpesukone! Ja mikä parasta, mun etäisyydet treenipaikkoihin ei muuttuneet kuin parillasadalla metrillä. Jännittävää on se, miten tulevaisuudessa pääsen Tavelaan, kun äidin Toyota ei olekaan enää käytettävissä.

Aistikas runkopatja toimii vielä hetken mun sisustuksena.

Vapaa-aika: ehtynyt. Tulee olemaan melkoinen duuni koittaa tasapainottaa työ, vikellys ja muutto, mutta eiköhän tämäkin vedetä tottakai se onnistuu -vikellysasenteella (äärimmäisen hyödyllinen asenne silloin, kun pitäisi juoksuttaa, valmentaa, puntata, verkata ja syödä samaan aikaan: kyllä muuten onnistuu).

CVI-kisat: lähestyvät. Hikoiluttaa edelleen. Huh huh.

Vammat: menossa mukana. Oikea polvi (vanha tuttavamme vuodesta 2015) on pitänyt hiljaiseloa ja herännyt vain hyvin satunnaisesti muistuttelemaan itsestään. Toisin sanoen: polvi on ollut nyt jo puolisen vuotta lähes terve! Kyynärpää sen sijaan on taas ottanut vähän takapakkia, ja se on treenien jälkeen usein tosi jäykkä eikä suoristu. Kovaa kipua ei onneksi ole, ja nyt taas näyttää menevän valoisampaan suuntaan. Toivon ja luotan, että PM-kisoissa se on käyttökelpoinen, eikä siitä tarvitse silloin murehtia.

Postauksen otsikko: SMG:n biisin nimikaima. Jotenkin tänään oli ihan tällainen olo:

Muistatko miltä tuntuu
juopua kesäyönä
hölmöstä rakkaudesta
kastella jalat heinikossa
tanssittaa tyttöä laiturilla
siellä missä kaislat kumartaa
 
Kun on tää laji yksi iso hölmö rakkaus. Kaiken olen senkin eteen uhrannut, ja pitkään tuntui että en tule saamaan mitään takaisin. Että tää laji on vaan yksi iso musta-aukko, joka ottaa kaiken minkä saa. Viimeaikoina ilo on pikkuhiljaa palannut ja muistan taas, miksi alunperin tähän ihastuinkaan. Että miksi mä olen uhrannut jo yhden jalan ja yhden käden ja yhden hampaan ja silti haluan takaisin. Ja että jos lopettaisin, kuinka paljon kaipaisin ihan vaan hevosen rinnalla juoksemista.

Meidän vaatimaton keittiönpöytä ja alassuin oleva hillopurkki -valaisin

maanantai 19. kesäkuuta 2017

Kesä ja kisat

Postauksen kuvat on ottanut Hannamari Heikkinen, vesileimalla merkityt ovat Kamilla Kutvosen.

Kahdet kotikisat takana, eikä jäänyt kuin (suurimmaksi osaksi) positiivisia juttuja mieleen!


Kangasalan kisat olivat mulle kauden ekat - ja yllätyksekseni tein siellä vapaaohjelmasuorituksen, jota pystyn edelleen katsomaan videolta kuolematta häpeään (no siis tiedätte varmaan tunteen, kun näet videolta hyvin menneen suorituksen ja ainoa ajatus on vain että mitä sä oikein teeeeet???).

Niihamassa suoritus oli aikalailla huolimattomampi, mutta ei sisältänyt isoja virheitä tai putoamisia. Vähän myöhässä selkään, ja loppuohjelma olikin hosumista. Perikset menivät tosi epätasaisesti: perusistunta tuntui tosi hyvältä, polvivaaka pahalta, seisonta lahosi totaalisesti, heitoissa tuntui taas kivalta ja puolimyllykin oli ihan mukiinmenevä. Suoritukset kuitenkin riittivät sinivalkoiseen ruusukkeeseen ja 6,1 pisteisiin.



Omien suoritusten välissä kävin pyörähtämässä Blondi & companyn kanssa kehässä kävelemässä. Tehtiin siis Blondin neitsytmatka kisakehään ja voi pojat, kun olen tyytyväinen! Rakas Maija Mehiläiseni paineli epäröimättä ympyrälle ja leiskautti ravitkin juoksuissa. Vähän on vielä sivareiden kanssa opettelemista, sillä askel oli paikoin melko lyhyt ja töpö. Tytöt tekivät omat hyvät suorituksensa sijoittuen molemmat, ja Blondikin sai hevospisteikseen yli 6!

Seuraavana vuorossa on hevosten kesäloma, eli mun lihasrääkkikuukausi. Tarkoituksena olisi keräillä kadonnutta lihaskuntoa CVI Finlandia varten, jossa toivonmukaan starttaan ensimmäiset kv-kisani. Ehkä pikkaisen jännittää jo nyt!



lauantai 27. toukokuuta 2017

Kuntokuurille, mars

Minäkö?

En ihan vielä. Blondi saakoon viitoittaa minulle tien, seuraan sitten Keltaisen jalan kavionjäljissä.
Muistatteko kun hehkutin Blondia viime kesänä? Sanotaanko, että puolen vuoden yhteistyökatkos on tehnyt tehtävänsä. Viime kerta ei ollut katastrofi, mutta rakkautemme on niin sanotusti rakoillut. (Tykkään silti edelleen ihan yhtä paljon tuosta pörheltäjästä kuin ennenkin!)

Olen edelläkävijä.

Tulevaisuutta ajatellen haluan löytää Blondin kanssa yhteisen sävelen. Nykyinen vetäminen, liinaan nojaaminen ja yleinen raskaus ei oikein istu mun feng shuihin, joten kokosin meille nykyhetki- ja tavoitetaulukon. Mitään tarkkaa aikarajaa en tahtonut asettaa, sillä Blondin ensisijainen työ on kuitenkin ratsastuskouluhevosena, enkä itse ole mikään juoksutusguru tai edes erityisen kokenut.

Lähtötilanteen kartoituksen jälkeen päädyin listaamaan haluamani ominaisuudet tärkeysjärjestyksessä, jonka jäkeen pohdiskelin keinoja päästä tavoitteisiin edes tämän ihmiselämän aikana. Listan otsikkona ei valitettavasti ole "Helppo Ö:stä Pyhään Yrjöön puolessa vuodessa" tai edes "Läskileiri", vaan kyseessä on täysin fiilispohjalta koottu väkerrys, jonka avulla toivonmukaan ei mennä pers takapuoli edellä puuhun.

1) Eteenpyrkimys (+ tahti)
  2) Tuntuma, ja sen keveys, antaa työkaluja parempaan säätelyyn
    3) Pyöreys, mahasta löytyy jo, mutta soisin löytyvän myös laukasta
      4) Hienosäätö, ripeät, hyvät siirtymiset, mahdollisuus vaikuttaa yksityiskohtiin

Kohta kolme on hieman hasardi, myönnän. Mietin pitkään, mikä olisi paras kuvaus, kun kokoaminen kuulosti täysin utopistiselta ja muut vaihtoehdot vähän turhan epämääräisiltä... Olen varsin tyytyväinen jo listan kahteen ensimmäiseen osaan, ja uskon niiden olevan nopeasti saavutettavissa – niinkuin viime kesänä.

#goals

Toinen lista, jonka kirjoitin ylös on vikeltäjiä varten. Tosielämän fakta on kuitenkin se, ettei hevonen voi säilyttää eteenpyrkimystä, mikäli selässä heiluu parhaimmillaan kolmekin vikeltäjää, joilla jousto ja pehmeys on vielä hakusessa. Vikeltäjien lista on hieman pidempi, jotta Blondillakin olisi mahdollisuus onnistua ja säilyä yritteliäänä, eikä leipiintyä koko touhuun. Ei välttämättä tärkeysjärjestyksessä:

1) Jousto/myötääminen, näiden puuttuminen tappaa välittömästi Blondin/minkä tahansa hevosen liikkeen
 2) Pehmeys, sanomattakin selvää, erityisesti ollaksemme reiluja hevoselle
  3) Tasapaino(/ttaminen), koska vikeltäjän on tavattava hevonen puolimatkassa, vastuu ei ole vain hevosella
   4) Voima, ilman voimaa ei ole rehellistä pehmeyttä
    5) Notkeus/elastisuus, ilman notkeutta ei ole rehellistä myötäämistä

Tämän listan tulostin itselleni muistutukseksi, ja voisin sen vaikka tatuoida otsaani. Erityisesti kohta neljä pistää nöyräksi ja muistuttaa, että sitä voimaa pitäisi olla kymmenen kertaa nykyistä enemmän. Blondi on tässä meille kaikille operusmestari ja elävä muistutus, keiden ehdoilla tätä hommaa tehdään. Hevosen näkökulmasta yksikään kohdista ei ole suositus, vaan edellytys. Ne me olemme hevosille velkaa.

All in all, olen koko hommasta hirvittävän innoissani, vaikka persiiseen hiipiikin pelko, että tuleeko tästä mitään. Minä kun en ole superjuoksuttaja eikä Blondikaan mikään varsinainen Valegro II. Mutta kaikkeni yritän ja jos ei muuta, niin päästäänpähän ainakin kovaa ravia!


You gotta work bitch t. Blondi