maanantai 19. kesäkuuta 2017

Kesä ja kisat

Postauksen kuvat on ottanut Hannamari Heikkinen, vesileimalla merkityt ovat Kamilla Kutvosen.

Kahdet kotikisat takana, eikä jäänyt kuin (suurimmaksi osaksi) positiivisia juttuja mieleen!


Kangasalan kisat olivat mulle kauden ekat - ja yllätyksekseni tein siellä vapaaohjelmasuorituksen, jota pystyn edelleen katsomaan videolta kuolematta häpeään (no siis tiedätte varmaan tunteen, kun näet videolta hyvin menneen suorituksen ja ainoa ajatus on vain että mitä sä oikein teeeeet???).

Niihamassa suoritus oli aikalailla huolimattomampi, mutta ei sisältänyt isoja virheitä tai putoamisia. Vähän myöhässä selkään, ja loppuohjelma olikin hosumista. Perikset menivät tosi epätasaisesti: perusistunta tuntui tosi hyvältä, polvivaaka pahalta, seisonta lahosi totaalisesti, heitoissa tuntui taas kivalta ja puolimyllykin oli ihan mukiinmenevä. Suoritukset kuitenkin riittivät sinivalkoiseen ruusukkeeseen ja 6,1 pisteisiin.



Omien suoritusten välissä kävin pyörähtämässä Blondi & companyn kanssa kehässä kävelemässä. Tehtiin siis Blondin neitsytmatka kisakehään ja voi pojat, kun olen tyytyväinen! Rakas Maija Mehiläiseni paineli epäröimättä ympyrälle ja leiskautti ravitkin juoksuissa. Vähän on vielä sivareiden kanssa opettelemista, sillä askel oli paikoin melko lyhyt ja töpö. Tytöt tekivät omat hyvät suorituksensa sijoittuen molemmat, ja Blondikin sai hevospisteikseen yli 6!

Seuraavana vuorossa on hevosten kesäloma, eli mun lihasrääkkikuukausi. Tarkoituksena olisi keräillä kadonnutta lihaskuntoa CVI Finlandia varten, jossa toivonmukaan starttaan ensimmäiset kv-kisani. Ehkä pikkaisen jännittää jo nyt!



lauantai 27. toukokuuta 2017

Kuntokuurille, mars

Minäkö?

En ihan vielä. Blondi saakoon viitoittaa minulle tien, seuraan sitten Keltaisen jalan kavionjäljissä.
Muistatteko kun hehkutin Blondia viime kesänä? Sanotaanko, että puolen vuoden yhteistyökatkos on tehnyt tehtävänsä. Viime kerta ei ollut katastrofi, mutta rakkautemme on niin sanotusti rakoillut. (Tykkään silti edelleen ihan yhtä paljon tuosta pörheltäjästä kuin ennenkin!)

Olen edelläkävijä.

Tulevaisuutta ajatellen haluan löytää Blondin kanssa yhteisen sävelen. Nykyinen vetäminen, liinaan nojaaminen ja yleinen raskaus ei oikein istu mun feng shuihin, joten kokosin meille nykyhetki- ja tavoitetaulukon. Mitään tarkkaa aikarajaa en tahtonut asettaa, sillä Blondin ensisijainen työ on kuitenkin ratsastuskouluhevosena, enkä itse ole mikään juoksutusguru tai edes erityisen kokenut.

Lähtötilanteen kartoituksen jälkeen päädyin listaamaan haluamani ominaisuudet tärkeysjärjestyksessä, jonka jäkeen pohdiskelin keinoja päästä tavoitteisiin edes tämän ihmiselämän aikana. Listan otsikkona ei valitettavasti ole "Helppo Ö:stä Pyhään Yrjöön puolessa vuodessa" tai edes "Läskileiri", vaan kyseessä on täysin fiilispohjalta koottu väkerrys, jonka avulla toivonmukaan ei mennä pers takapuoli edellä puuhun.

1) Eteenpyrkimys (+ tahti)
  2) Tuntuma, ja sen keveys, antaa työkaluja parempaan säätelyyn
    3) Pyöreys, mahasta löytyy jo, mutta soisin löytyvän myös laukasta
      4) Hienosäätö, ripeät, hyvät siirtymiset, mahdollisuus vaikuttaa yksityiskohtiin

Kohta kolme on hieman hasardi, myönnän. Mietin pitkään, mikä olisi paras kuvaus, kun kokoaminen kuulosti täysin utopistiselta ja muut vaihtoehdot vähän turhan epämääräisiltä... Olen varsin tyytyväinen jo listan kahteen ensimmäiseen osaan, ja uskon niiden olevan nopeasti saavutettavissa – niinkuin viime kesänä.

#goals

Toinen lista, jonka kirjoitin ylös on vikeltäjiä varten. Tosielämän fakta on kuitenkin se, ettei hevonen voi säilyttää eteenpyrkimystä, mikäli selässä heiluu parhaimmillaan kolmekin vikeltäjää, joilla jousto ja pehmeys on vielä hakusessa. Vikeltäjien lista on hieman pidempi, jotta Blondillakin olisi mahdollisuus onnistua ja säilyä yritteliäänä, eikä leipiintyä koko touhuun. Ei välttämättä tärkeysjärjestyksessä:

1) Jousto/myötääminen, näiden puuttuminen tappaa välittömästi Blondin/minkä tahansa hevosen liikkeen
 2) Pehmeys, sanomattakin selvää, erityisesti ollaksemme reiluja hevoselle
  3) Tasapaino(/ttaminen), koska vikeltäjän on tavattava hevonen puolimatkassa, vastuu ei ole vain hevosella
   4) Voima, ilman voimaa ei ole rehellistä pehmeyttä
    5) Notkeus/elastisuus, ilman notkeutta ei ole rehellistä myötäämistä

Tämän listan tulostin itselleni muistutukseksi, ja voisin sen vaikka tatuoida otsaani. Erityisesti kohta neljä pistää nöyräksi ja muistuttaa, että sitä voimaa pitäisi olla kymmenen kertaa nykyistä enemmän. Blondi on tässä meille kaikille operusmestari ja elävä muistutus, keiden ehdoilla tätä hommaa tehdään. Hevosen näkökulmasta yksikään kohdista ei ole suositus, vaan edellytys. Ne me olemme hevosille velkaa.

All in all, olen koko hommasta hirvittävän innoissani, vaikka persiiseen hiipiikin pelko, että tuleeko tästä mitään. Minä kun en ole superjuoksuttaja eikä Blondikaan mikään varsinainen Valegro II. Mutta kaikkeni yritän ja jos ei muuta, niin päästäänpähän ainakin kovaa ravia!


You gotta work bitch t. Blondi

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Kotikisoissa

Postauksen kuvat on ottanut Hannamari Heikkinen.

Hengissä ollaan! Kangasalan kisat sujahtivat ohitse, seuraavana vuorossa olisi sitten Niihama. Näillä näkymin kisaan B-sennuissa nekin kisat, sillä käsi ei vielä kestä sitä yhtä ainoaa (1kpl) teknisen liikettä, jonka osaan. Mutta ei auta itku markkinoilla - mennään sillä mitä on (kuulostaa muutenkin jokaikisen vikeltäjän motolta).

Meidän uusin vikellystulokas, Lucca. Hän on sen verran lahjakas tapaus, että
kahdeksannella vikellyskerrallaan johdatti Saagan B-luokan voittoon.
Juoksuttajaamme lainaten: "ne on lahjattomat, jotka treenaa".
Ainiin, ja hän on muuten tamma.

Kangasalla toteutin tätä menemisen mantraa sen verran, että sain varsin kelvolliset pisteet ja olinpa vielä tyytyväinenkin kur-suoritukseen. Perikset menivät laiskahkosti, mutta suhteutettuna lähtötilanteeseen (sairaslomaan, vähäiseen treenaukseen ja heikohkoon käteen) sujuivat nekin ihan kelvollisesti. Tällä suorituksella hoitelin myös kirkkaasti kvaalit CVI Finlandiin, eli toivonmukaan pyörähdän sielläkin!

Nyt odottelen ikävässä välitilassa, että koska pääsen treenaamaan kunnolla. Koitan lukea vielä viimeiset puristukset pääsykokeeseen, suorittaa autokoulun viimeisen vaiheen sekä saada töitä. Lisäprojektina minulla on meidän vanhan sisätreenin elvyttäminen, joten olenpa sukkuloinut myös sähköpostin välityksellä TRS:n sekä Tampereen liikuntapalveluiden välillä. Muuttujia on vielä, mutta jospa me viimeistään syksyllä voitaisiin jo treenata oheisia yhdessä!

Myös Kaapo suoritui erinomaisesti, saaden yli 8,0 hevospisteet!

Tämän illan treeneissäkin oli jotenkin poikkeuksellisen hyvä fiilis. Nyt ehdin lämmittelemään paikat hyvin, vaikka maneesiin saapuessa oli todella ponneton jo vaisu fiilis. Vauhditon pituushyppy sujuu nyt niin, että matkaa taittuu n. 2,30m. Kokeilin myös käsilläseisontaa pukilla, eikä se tuntunut hassummalta käden puolesta.

Hevosella sain viimeinkin tehtyä ensimmäisen kunnollisen seisonnan saikun jälkeen. Taisin hihkua jo itse seisonnassa että "ompa helppoa!". Tästä rohkaistuneena kävelin takaperinseisonnasta hevosen selästä alas, joka on pitkään ollut tosi pelottavaa.

Kaikinpuolin jees päivä!




keskiviikko 8. maaliskuuta 2017

Uusi alku


Moi taas, long time no ABC. Mitä uutta? Aloitin treenamisen lähes 5 kuukauden tauon jälkeen uudelleen. Ehdin myös täyttää vuosia, eli olen tuore kaksikymppinen. Yhä edelleen yhtä hukassa kuin aina ennekin, mutta vielä täältä noustaan.

Viime postauksessa esitin monta painavaa kysymystä itselleni ja tulevaisuudelleni, johon toivoin saavani lopulta vastauksen. Vielä en ole montaakaan viikkoa ehtinyt treenata, mutta kokonaiskuva on alkanut hahmottumaan. En voi vannoa, etteivätkö tuntemukseni aiheesta tulisi muuttumaan vielä useita kertoja, mutta tämän hetken fiilikset ovat selvänä mielessäni. Mutta nyt, Venla noin kolmen kuukauden takaa, saat ansaitsemasi vastaukset.


Olen miettinyt paljon tulevaa ja sitä, miten treenit tulevat jatkumaan omalta osaltani. 
Vähän tahmeammin kuin yleensä, erityisesti kättä säästellen. Vaikeinta on totutella siihen, miltä käsi tuntuu. Tai siihen, miten saat käsilläseisonnan pidettynä suorana, kun käsi ei kuitenkaan enää tuosta koukusta suoristu.

Kuinka paljon onnettomuuden jälkeen pelottaa? 
Paljon. Pelkäät Kaapoa vähän ja Almaa niin että melkein itkettää. Ei puhettakaan, että hevosen selässä voisit kauheasti onnesta huokailla. Suurin osa ajasta menee pääkopan hallintaan, ja siihen, ettei pelko sumentaisi kaikkea aina näköä myöten. Silti yhä edelleen tulet syyttämään itseäsi siitä, ettet uskaltanut tehdä samoja juttuja kuin muut. Tai että joudut viheltämään pelin poikki kesken harjoituksen, sillä käsi ei yksinkertaisesti kestä enää yhtäkään laukka-askelta. Käden lisäksi pelkäät sitä, että valmentaja ja muut ihmiset pettyvät suorittamiseesi ja pitävät vammaa vain tekosyynä laiskottelulle. Tai että kukaan ei täysin ymmärrä, ettei käsi ole entisenlaisensa eikä tule koskaan olemaan. Sisimmässäsi pelkäät ajatella kyynärpäätä liikaa, sillä arpikudokseksi muuttuneet nivelsiteet pitävät sinua öisin hereillä. Pelkäät, että fyysisen kuntoutumisen jälkeen henkinen puoli onkin paljon vaikeampi ja repivämpi prosessi.

Onko pelko niin hallitseva, että se syö treeni-ilon? 
Kehut tuntuvat edelleen yhtä hyviltä kuin ennen, niitä tarvitsee vain paljon useammin kuin aiemmin. Tulet poistumaan treeneistä pääsääntöisesti kuitenkin tyytyväisenä, sillä tiedät, ettei tekemäsi työ ole turhaa. Tiedät myös, että osaltaan tämä on uusi alku ja mahdollisuus suhtautua pelkoon eri tavalla.

Kuinka paljon voin antaa onnettomuudenpelon vaikuttaa tapaani harrastaa? 
Vaikka kuinka paljon, mutta pakko ei ole. Sen sijaan suuntaat kaiken tarmosi siihen, ettei se söisi liian suurta osaa ajatuksistasi. Tässä asiassa teet hyvää työtä.

Olenko tyytyväinen mikäli päätän vain harrastella? 
Luultavasti et, mutta kukapa minä olen sanomaan. Kaikki on mahdollista ja joskus saattaakin koittaa aika, jolloin vain se tuntuu oikealta vaihtoehdolta. Nyt tuntuisi mahdottomalta tyytyä tähän ja jäädä tuleen makaamaan. Pohjimmiltasi tiedät, ettei harrastelun aika ole vielä.

Entä jos pelko on niin kova, etten pysty enää jatkamaan?
Lopettaminen ei ole ollut vaihtoehto mielessäsi enää pitkään aikaan.

keskiviikko 7. joulukuuta 2016

Puolimatkassa


Moi taas. Kirjoitettavaa ei ole paljon. Ravaan lääkärin, fysioterapeutin ja kodin väliä, jotta kädestä tulisi taas käyttökelpoinen. Näen unia päivästä, jolloin käteni suoristuisi niinkuin yllä olevassa kuvassa.

Mm. seuraavia edistyaskelia on otettu:
- impromptu-juoksuttaminen ei enää sattunut (lisäksi Aaro kuunteli tosi kivasti ääniapuja, joten piiskaamista ei tarvinnut juurikaan harrastaa)
- fysioterapeutti antoi luvan kanniskella 1,5kg punttia (puntin nostaminen ja laskeminen tosin kiellettiin jyrkästi)
- käsi ei ole enää turvonnut, eikä turvotus enää vaihtele rajusti
- yllämainitun syyn vuoksi mun ei tarvitse enää kylmätä sitä kolmea kertaa päivässä
- motoriikka on parantunut huimasti, vaikka esineet tipahtelee edelleen säännöllisesti kätösestä
- keksin tavan ladata salilla smithiin 50 kiloa vain yhdellä kädellä (:D)
- ajaminenkin alkaa sujumaan vaikka vitosvaihteelle vaihtaminen tuntuu edelleen kädessä vähän ikävältä

Todennäköistä on, että helmikuussa saisin jo treenata ainakin melkein täysillä, tai vähintäänkin aloittaa voimaharjoittelun. Olen miettinyt paljon tulevaa ja sitä, miten treenit tulevat jatkumaan omalta osaltani. Kuinka paljon onnettomuuden jälkeen pelottaa? Onko pelko niin hallitseva, että se syö treeni-ilon? Kuinka paljon voin antaa onnettomuudenpelon vaikuttaa tapaani harrastaa? Olenko tyytyväinen mikäli päätän vain harrastella? Entä jos pelko on niin kova, etten pysty enää jatkamaan? On niin paljon kysymyksiä, joihin en saa vielä pitkään aikaan vastausta. Tiedän että entä jossittelu on turhaa, mutta iltaisin ajatusketjuja on vaikea pysäyttää. Tiedän myös, että muistot kyynärpään epäonnistuneesta reponoinnista kulkevat mukanani vuosikymmeniä. Se oli tilanne, jossa purin hampaani halki silkasta tuskasta.

Toisin kuin luulin, sain yhden vastauksen loputtomaan listaan kysymyksiäni viime sunnuntaina. Rakkaat treeniläiseni päästivät minut muutamaksi laukkakierrokseksi Aaron selkään. Kampesin kyytiin tuolilta ja sitten mentiin. Heti ensimmäisestä laukka-askeleesta lähtien tuntui kuin olisi kotiin tullut. En tehnyt muuta kuin istuin, käännyin myllynostoilla takaperin, nostin kädet ilmaan ja nautiskelin. Sitten olikin jo pakko hypätä alas etten olisi alkanut nyyhkimään kesken treenien. Sen jälkeen tiesinkin että pakko tuonne on päästä takaisin sitten joskus, maksoi mitä maksoi.

Marras- ja joulukuu, 2016

Nyt kun mulla on viimeinkin ollut aikaa, olen herättänyt vanhan harrastukseni henkiin. En maalaa enää oikeastaan lainkaan perinteisillä menetelmillä, vaan siirryin lopullisesti digitaaliseen maalaukseen. Olen maalannut pääasiassa kasvokuvia lämmittelytarkoituksessa, mutta uskaltautunut myös tekemään yhden maisemakuvan ja muutaman anatomiaharjoituksen. Tarkoituksena olisi opetella tämäkin taito uudestaan vuonna 2017.

Seuraavan kerran aktivoidun täällä blogin puolella varmaankin RUK:in kurssijuhlien jälkeen, jotka onkin jo hiipineet ihan kulman taakse.


sunnuntai 23. lokakuuta 2016

Tämä päivä on toivoa täynnä

Moikka.

On äärettömän vaikeaa aloittaa tämä postaus.

Jospa aloitan toteamalla että mun käsi ei oo ihan okei ja jatkan sitten siihen hetkeen, kun kaikki tapahtui.

Käsi vielä sijoiltaan, odottelen röntgeniä.
Alma pelästyi Kirkkonummen aluevalmennuksessa ja minä seisoin takaperin. Alashan sieltä tultiin, vaan ei mitenkään hyvin. Heti maahan iskeydyttyäni tiesin, että nyt on jotain vinossa, ja niinhän olikin - oikean käteni luut. Seuraavaksi tulikin kipu, jota en mielelläni muistele. Pystyin lopettamaan huutamisen vasta kun kuulin ambulanssin äänen tallipihalta ja ensihoitajat tulivat maneesiin. Vaatteiden leikkaamisen jälkeen erottui selvästi kuinka käsi oli mutkalla kyynärpäästä alaspäin. Sormeni jäykistyivät kylmässä ilmassa istumisen jälkeen pihtiotteeseen, joka suli lämpimässä ambulanssissa. Minut laitettiin tippaan ja nukahdin rauhattomaan puoliuneen.

Jorvissa minut kuvattiin, tutkittiin ja kuvattiin jälleen. Lukemattomien kyynelten jälkeen olkavarren murtuma osoittautui vääräksi epäilyksi ja lopullinen diagnoosini oli kyynärnivelen luksaatio. Tämä tarkoitti sitä, että sijoiltaan mennyt nivel olisi reponoitava, pistettävä paikalleen. Toimenpidettä varten sain kaksi kertaa Oxanestia (vahva opiaatti, jota käytetään mm. leikkaus- ja syöpäkipujen hoitoon) ja Diapamia. Olen valitettavasti kipulääkkeiden suhteen kuin sieni, eikä esimerkiksi Oxanest vaikuttanut kipuihini juuri ollenkaan, joten myöskään ensimmäinen reponointi ei onnistunut. Sen jälkeen kun minuun oli pumpattu varmastikin koko sairaalan morfiinivarasto ilman mainittavaa vaikutusta, päätettiin kyynärnivel puuduttaa. Toinen reponointi onnistuikin yllättävän liukkaasti silläaikaa kun juttelin valmentajani kanssa seuraavan kauden kisaluokkajaoista. Reilun viiden tunnin jälkeen pääsin viimein kotiin väsyneempänä kuin koskaan ennen. Ajattelin painajaisen olevan viimein ohitse ja odotin kärsimättömänä päivää, jolloin pääsisin taas treenaamaan.

Seuraava viikko kului kulmakipsin kanssa. Kipsin kanssa oli lähes mahdotonta tehdä yhtään mitään, joten päiväni kuluivat sohvalla odottaen iltaa, jolloin pääsisin nukkumaan. Valopilkkuja viikossani olivat muutaman hyvän ystävän näkemiset ja pienet kakkukahvit. Perjantaina koitti päivä, jolloin käteni olisi taas vapaa. Kipsinpoiston aiheuttama ilo hautautui jälleen kyynelten alle, kun keltainen käteni paljastui kipsistä. Turvonneen ja heikon käden alapinnalle valuneet sisäiset verenpurkaumat muodostivat ison viininpunaisen läikän kyynärpään läheisyyteen. Pahinta oli kuitenkin käden liikerata, tai sen puute:


Jotain jysähti taas takaraivossa. Tieto siitä, ettei käsi sentään jää tuollaiseksi lohdutti vähän. Tajusin kuitenkin että kuntoutusprosessista tulisi saman painajaisen toinen näytös. Illan tullen silmäkulmiin hiipivät taas kyyneleet, jotka eivät olleet ehtineet vieriä päivän aikana.

Paljon hyvääkin on tapahtunut. Ensinnäkin se, että olin suorastaan epätodellisen onnekas. Luksaatioon liittyy lähes aina jonkun luun murtuminen tai vähintäänkin nivelsiteiden repeäminen. Minulle ei tapahtunut kumpaakaan, ja siksi kipsi voitiinkin poistaa jo viikon päästä onnettomuudesta. Varhainen poisto tarkoittaa myöskin sitä että pysyvän liikkuvuusvajeen riski pienenee ja toipuminen alkaa nopeammin.

Nyt tiedän myös että pistän täytäntöön aiemmin suunnittelemani tatuoinnin, kunhan käsi on vain siinä kunnossa, että sitä uskaltaa tatuoida. Varmasti seuraavan vuoden puolella kovia kokeneen kyynärtaipeeni alueelle ilmestyy eräs venäläinen sananlasku, joka on potkinut minua jo useamman vuoden eteenpäin.

Sain jotain mukavaa odotettavaa, nimittäin kutsun reserviupseerikoulun kurssijuhliin. Kuvista päätellen vain linnanjuhlat ovat näitä hienommat...!

Kipsin poistamisen jälkeen olen saanut myös itsenäisyyteni takaisin ja pystyn muunmuassa käymään itse suihkussa, koskemaan kasvojeni oikeaa puolta ja päälakea. Saan nyt yksin kuulokkeet sekä silmälasit päähän ja pois, pystyn solmimaan kengännauhat ja pujottamaan käteni takinhihaan. Jokainen uusi asia tekee minut niin onnelliseksi etten osaa edes kuvailla.

"Every setback is a setup for a comeback."

 

(PS. Ylempi ei ole tuleva tatuointini, siitä lisää kun sen aika koittaa)

lauantai 24. syyskuuta 2016

Täällä taas

Taas on "hetki" vierähtänyt viime kirjoittelemisesta, mutta elossa ollaan! Blogi on ollut jälleen hiljaiselolla kun elämässä sattuu ja tapahtuu (lue: vikellyksessä, koska se on mun ainoa elämä tällä hetkellä :D). Mitään asiaanliittyviä kuvia ei ole, joten voitte ihailla mun ylppärikuvia, jotka on ottanut huippulahjakas Mirella Ruotsalainen!


Mitä kaikkea tässä välissä on ehtinytkään tapahtua?

Vikellysohjaajakurssin toisen ja viimeisen osan suorittaminen tarkoitti taas yhtä vikellyksentäyteistä viikonloppua, jossa lajijorinasta ei tulisi loppua. Ruokatauoilla tuli vaihdettua kuulumisia muiden jo pidempään valmentaneiden kanssa, aina hevostilanteista valmennussuhdekemioihin. Kurssi oli oikein kiva ja hyödyllinen, vaikka moni asia oli jo ennestään tuttua. Kiinnostavinta oli nähdä "omia" vikeltäjiä vieraiden silmien alla: pääsin itse tarkastelemaan tilannetta ulkopuolisena ja huomaamaan uusia korjattavia asioita. Ilo oli myös huomata, kuinka mukava, puhelias ja taustoiltaan monipuolinen porukka kurssilla oli! Muutama ohjaajakokelas oli tullut kurssin ensimmäiselle osalle täysin pystymetsästä tietämättä lajista juuri mitään, mutta tehden tarkkoja muistiinpanoja. Nyt heillä olikin jo aloitteleva vikellystiimi hevosineen!

Oman vikellysporukkamme ryhmäjaot pistettiin palasiksi ja nykyään minulla on samana päivänä vikellyksen aamu- ja iltatreenit. En muista vastaavanlaista tilannetta muutoin kuin joukkuevoimisteluajaltani... Palettiin on lisätty myöskin kaksi uutta vikellyshevosen tehtäviin opettelevaa ruunaa. Molemmat ovat kilttejä kullannuppuja, jotka ovat kehittyneet hurjaa tahtia! Heistä tullaan vielä kuulemaan blogin puolella, jahka saan itsestäni irti kirjoittaa heille esittelyt.


Lyhyt telinevoimisteluharrastukseni todella jäi lyhyeksi. Ohjaajan vaihtuessa en halunnut enää jatkaa, vaan etsin muuta oheista. Herätin vanhan saliharrastukseni henkiin, ja löysin ihan uuden kipinän. Ennen laitteissa veivaaminen tuntui melko antiklimaattiselta verrattuna voimistelusalin ilmavolttirataan, mutta nykyään painojen pyörittelemisestä onkin tullut hauskaa ja motivoivaa. Jatkuva itsensä haastaminen on salilla vaan niin sata kertaa helpompaa kuin hevosen selässä...! Tässä välissä täytyy suitsuttaa myös Tampereen nuorisopalveluita, jotka tarjoavat ilmaista pt-tyylistä saliohjausta useana päivänä viikossa! Sain hurjasti uusia ideoita keskivartalotreeniin enkä suorastaan malta odottaa seuraavaa treenikertaa.

Syitä käydä salilla: salipäivän jälkeen tunnet olevasi maailman vahvin nalle ;)


Tänään yllätin itseni treeneissä ja tein ensimmäistä kertaa laukassa tulevan ohjelmani kierähdyksen. Inhoan selinmakuuta laukassa, mutta nyt pääsin puskemaan liikkeen läpi onnistuneesti kahdesti. (Kolmannella kerralla aivoni sanoivat että nyt riitti, tulehan muija alas. Minä tottelin.) Takaperinseisonta ja -needlekin ovat ottaneet omia millimetrin mittaisia edistymisaskeleitaan eteenpäin, ja minulla on syvä usko että ne kyllä tulevat sieltä aikanaan. Yksi treenin iloisista yllätyksistä oli myöskin helpolta tuntuvat perusistunnat joka suuntaan. Muistikuvat vievät aikaan, jolloin pehmeä sivuttain perusistunta laukassa vaati ainakin toisen käden kahvaan. En tiedä missä välissä tämä kehitys on tapahtunut, mutta nyt koko tehtävä tuntui varsin leppoisalta ja vaivattomalta.


Välivuotta viettäessä vikellystä tulee nyt tuutin täydeltä, mutta mikäs tässä. Olenkin yksi niistä harvoista, joka on päässyt nauttimaan vikellyksen iloista, niiden reilun 300 muun Suomen vikeltäjän joukossa. Nopea irtautuminen on kuitenkin tulossa, kun suuntaan parin päivän ulkomaanmatkalle kuun lopussa. Sitä odotellessa.